Kesä on jo täällä

Viikonlopun ajan on saanut huomata, että päivät lämpenee ja ulkona tarkenee ilman takkia. Tänään olikin jo reilusti lämmintä, että pitää kaivaa kesävaatteet esiin ja katsoa, mitkä mahtuu ja mitkä ei.

Eilen vauvauinnin jälkeen jäin ulos vain nauttimaan auringosta, kun Ida nukkui rattaissa (toki Ida oli myös ulkona kanssani). Jäätelöä en vielä nauttinut, kun ajattelen vain kilokaloreita, mutta tiedän etten pysty vastuttamaan herkkuja, joten kyllä niitäkin tulee nautittua jossain vaiheessa.

Itselle alkoi tulla jo paniikki päivähoidon suhteen, kun ei ollut tullut mitään vastausta, vaikka jo maaliskuussa tein hakemuksen. Tilanne on nyt se, ettei ole mahdollista jäädä kotiin hoitamaan pientä vaan palaan töihin elokuussa. Kodinhoitotuki on niin pieni, että sillä saa parin viikon ruoat ostettua ja miehen tuloilla pitää maksaa vuokra, laskut ja uuden auton lyhennys ja nämä kesäkuukaudet tulee tekemään tiukkaa. Asioilla on kuitenkin tapana järjestyä ja niin kävi nytkin, hoitopaikka on tässä lähellä, joten ei tarvitse pitkää matkaa viedä hoitoon ja elokuun alussa ennen töihin menoa päästään tutustumaan.

Ilaida on alkanut nauttia ulkoilusta, etenkin kun ollaan käyty miehen sukulaisen luona, jolla on kaksoitytöt, jotka leikkivät ulkona. Parin päivän sisällä hän on oppinut "tekemään" hiekkakakkua, niin että minä lapioin hiekkaa ja käännän muotin, Ida taputtaa lapiolla muotilla ja hokee "lorua" omalla kielellä ja ottaa nuotin pois. Etenkin keinuminen on pop. Sinne olisi aina menossa, kun se on vapaana.

Tänään käytiin taas sukuloimassa siellä ja itselle tuli kamala migreeni, joka paheni iltaa kohden ja mies päätti viedä mut kotiin. Ida oli kyllä ihana, kun heräsi päikkäreiltään, nojasi minua vasten, kun makasin lattialla ja leikki nätisti (normaalisti tekisi tutkimusretkiä kiellettyihin paikkoihin). Antoipa hän parit pusutkin äidille ja itselle tuli siitä hyvä mieli. Kyllä pieni huomasi, ettei äiti voi hyvin; kun piti mennä oksentamaan pari kertaan vessaan (ei, en ole raskaana).

Ensi viikko kuluukin maalla mukavasti, kun hollantilaiset tulevat suomeen viikoksi lomailemaan.

Nyt ei ole kuvia, kun joko kamera tai muistikortti jää kotiin aamulla, kun lähdemme liikenteeseen.

Kerrankin on aikaa

Viime tekstistä on jo melkein kuukausi aikaa, eikä pahemmin ole ollut aikaa päivittää. Piti laittaa Idan 9 kk kunniaksi synnytystarina, kun sitä en ole vielä tehnyt ja avioliiton 1. vuosipäivän kunniaksi jotain meidän häistä; mutta teen sen myöhemmin, kun saan kuvat tähän koneelle.

Menimme käymään mummun luona ja olimme siellä viikon verran. Tähän heti pitää sanoa oma mielipide matkasängyistä. Parissa äitiblogissa on hehkutettu matkasänkyä, lapset nukkuvat siinä niin hyvin ja koko yön ja plaa plaa. Ei nuku. Ei ainakaan meidän. Pari yötä meni ihan samanlaisesti kuin kotonakin pinniksessä ja sitten alkoi huuto. Aivan kamala sellainen. Pieni alkoi huutaa kun laittoi matkikseen ja sitä jatkui kunnes lopulta nukahti. Seuraavana iltana alkoi huuto jo silloin, kun tiesi, että on nukkumaanmeno aika. Voi hitsi, että se oli kamalaa. Piti vaan antaa huutaa vähän aikaa ja sitten rauhoittaa; muuten huudosta ei olisi tullut loppua koko yönä. Huuto kuitenkin jatkui pari yötä täällä kotonakin, mutta nyt on taas parempi. Käytiin taas uudemman kerran viime viikolla mummun luona, kun miehellä oli vapaapäivä ja silloin meni onneksi nukkumaan matkasänkyyn ilman huutoa.

9kk

Olen Idan syntymästä asti puhunut hänelle paljon ja odotan häneltä piakkoin jotain sanoja. Nyt tulee namnamnam, kun haluaa maitoa/tissiä; joskus mama (mistä sen oppinut, kun itse käytän äiti-sanaa ja mies annea), kun haluaa minun syliin tms. Baba tuli pari päivää sitten, mutta ei sitä käytä vielä. Äitikin tuli vahingossa, kun hoki äitä äitä äitä äiti äitä. Kyllä ne sanat tulevat, kun sen aika on; ainakin Ida juttelee omalla kielellään paljon.

Itseä harmittaa jotkin äitiblogit. Aiemmin niitä oli ilo lukea, kun melkein saman ikäiset vauvat ja samalta alueelta, mutta nykyisin ovat enemmänkin markkinointityylisiä. Markkinoivat joitain tuotteita; vaatteita, vauvatarvikkeita (kuten nuo matkasängyt) ja jne; he ovat itse hommanneet ja muidenkin pitäisi hommata (tai tekstit antaa sellaisen vaikutelman).
Toinen asia on piilovittuilu ja pahaa puhuminen selän takana blogeissa ja reaalimaailmassakin, etenkin kun ei tunne toista. Itse en pidä niistä, jotka puhuvat pahaa toisista selän takana enkä itse ryhdy siihen. On raukkamaista piilovittuilla saatikka puhua selän takana mitä sylki suuhun tuo, etenkään kun ei tunne toista. Jos on jotain sanottavaa, tulkoon sanomaan suoraan. Kasvotusten.

kylvyn jälkeen

Enemmän harmittaa matkan peruuntuminen tai pikemminkin lykkääntyminen. Miehen piti anoa yhdysvaltoihin viisumia muukalaispassin takia ja sitä päätöstä ei ole vieläkään tullut. Liput on jo nyt korkeita, jos mielii mennä parin viikon varoitusajalla. Ja meidän auto hajosi ja huolto kustansi useita satoja (sinne meni matkarahat) ja kun mies pääsi korjaamolta pari kilometriä autolla, niin meni moottori. Voi kekkonen, jos oisin tiennyt tän, niin ei oltaisi viety ollenkaan korjaamoon saatikka ostettu uusia kesärenkaita. No joka tapauksessa auto meni romuttamoon, uusi moottori tulee liian kalliiksi, joten oli parempi ostaa uusi auto. Tai uudempi kuin vanha oli. Samalla ostettiin turvaistuin, turvakaukalo kävi jo liian pieneksi.

Ida uudessa turvaistuimessa, brio zento

Keväinen viikonloppu

Kirjoitin jo aeimmin tekstiä lapsimessuista ja viikonlopusta muutenkin, mutta kaikki pyyhkiytyi pois. Uusi yritys.

Kävin eilen lapsimessuilla Idan kanssa. Yksin. Ilman vapaalippuja. Monet bloggarit ovatkin jo siitä kirjoitteleet, joten en aio mainostaa mitään. Menin sinne jo aamupäivästä, mutta siellä oli aikamoinen tungos ja meteli sen mukainen. En tiedä kannattiko maksaa se 15 egee sisäänpääsymaksu, vaikka sillä pääsisikin muihin messuihinkin (outletexpo, kädentaitoexpo ja petexpo (vain la-su). Kädentaito-puolelta odotin ehkä enemmän, mutta tarjonta oli tällä kertaa vähäinen.

Mitään en ostanut ja kävin siellä vain katsomassa. Pahemmin en jaksanut alkaa penkoa "halvalla" mitään vaatteita, joissa oli muutenkin kamala ruuhka (esim. me&I). Onko se kuitenkaan halvalla, jos lähtee parilla eurolla halvemmalla kuin normaalisti. Mutta uusia tuttavuuksia lastenvaatteeisiin tuli ja siten sain kiinnostavimmat nettiosoitteet ylös ja voi kotona tutustua niihin paremmin. Näin myös yhden äitibloggarin, jonka blogia luen (Sascia), vaikken en henkilökohtaisesti tunnekaan. Samalla sain tutustua tula-kantoreppuun. Nyt ymmärrän niitä äitibloggareita, jotka saivat kokeilla kantokiertuueessa ja siten hehkuttivat tuota kantoreppua. Oli se ihana, mutta taitaa jäädä haaveeksi, sillä mies ei tykkää, jos ostan jotain noin kallista. Etenkin, kun on tämä BB-Tai-kantoreppu. Onhan se hyvä, mutta vähän hankala. Sopisi paremmin niille, jotka tykkäävät enemmän kantoliinailusta. Se on vähän hankala laittaa ylle ja ottaa pois. Haluaisin kuitenkin helposti puettavan ja riisuttavan repun.

Tänään olimme taas ulkona (käymme päivittäin, säässä kuin säässä) ja kerrankin Ida nautti hiekkalaatikosta, konttailusta ulkona ja keinumisesta. Ihanaa. Voidaan alkaa viettää enemmän aikaa ulkona, kun säätkin suosii.

Parin viime viikon aikana ollaan lenkkeilty paljon. Ja sen huomaa. Vartalo on solakampi. Painosta en tiedä, sillä en ole käynyt vaa'alla; mutta jotain muutosta entiseen uskoisin olevan. Tuo lenkkeily vaikuttaa myös mielialaan positiivisesti.  Olen nyt onnellisempi ja hyväntuulisempi; vaikkakin silti yksinäinen.

Ensimmäiset kengät

Aiemmista puheista huolimatta päädyin toisinlaisiin kenkiin. Kiertelin kolmesti eri kauppoja ja mietin ja pähkäilin valikoimaa. Mietin, mitkä ovat ne, jotka haluan tytölleni ostaa. Siellä olisi ollut monta vaihtoehtoja, mutta päädyin kuitenkin näihin.

Päädyin näihin, sillä en itse pidä punaisesta väristä kovinkaan paljoa ja nämä eivät ole niin punaiset kuin ajattelemani eccot (tosin nyt sinne on tullut lisää valinnanvaraa). Näitä ollaan kuivaharjoitteltu sisällä ja ollaan jopa pari kertaa käytetty ulkona.

Tosin vielä Ida ei oikein nauti ulkoilusta. Tykkää olla sylissä ja alkaa itkemään, jos yrittää laskea maahan. Keinuminen saa itkun aikaiseksi. Tänään viihtyi pitkään sylissä, kun oltiin hiekkalaatikossa tekemässä hiekkakakkuja ja innostui lopulta vähän itsekin leikkimään lapiolla. Pikkuhiljaa; onhan tuo ulkoilu uutta rattailuun verrattuna.

Vähän  aikaan sitten löysin myös toiset kengät tytölle tarjouksesta. Nämä taitaa tulla enemmän käyttöön matkan aikana; ovat niin sanottuna kyläilykengät.

Idalla on alkannut ilmaantua omaa tahtoa. Etenkin, kun ei saisi tehdä jotain. Yksi juttu, mikä häntä kiinnostaisi kovin on koiran ruoka ja ruokakipolle yrittää kovin kontata aina tilaisuuden tullen. Etenkin, kun äiti on vessassa isomman hädän takia. Onneksi koira ei ole mustasukkainen pienelle, vaan pikemminkin syö ruokansa paljon paremmin, kun yks on siinä räpläämässä.

Matkasuunnitelmia ja viikon kuulumiset

Nyt kun Idakin toipui nuhastaan ja minä flunssasta, aloimme käydä läheisessä avoimessa päiväkodissa. Löysin sen, kun tein hakemusta päivähoitoon reilu kuukausi sitten (milloin voi odottaa vastausta?) ja on pitänyt käydä ja se on vaan jäänyt. Nyt sitten käytiin viime viikolla ja kyllä kannatti; siellä on joka päivä jonkinlaista toimintaa. Temppurataa, taiteilua, muskaria jne. Ja samalla Ida pääsee leikkimään muiden vauvojen kanssa ja itse saan juttuseuraa.

Ollaan me käyty maanantaisin perhekahvilassa tässä, mutta se tuntuu olevan niin sisäpiiriläistä; he tuntevat toisensa pidemmän aikaa ja siten juttelevat keskenään ja itse jään vähän ulkopuolelle, kun en tunne joitain henkilöitä, joista he puhuvat. Yritän kuitenkin jollain tavalla osallistua keskusteluun.

Ida on alkanut nukkua yönsä paremmin nuhansa (ja kahden uuden hampaiden) jälkeen. Nukkui muutama yön kokonaan heräämättä ja nyt pari viime yönä on herännyt kerran. Aiemmin heräsi pari kolme kertaa yössä. Pikkuhiljaa saadaan yörytmi kohdalleen. Nyt vaan huolettaa valon lisääntyminen, pitää varmaan ostaa pimennysverhot, että kesälläkin nukkuu hyvin.

Ja otskkoon viitaten voin nyt hiukan raottaa meidän matkasuunnitelmia. Ollaan menossa kuukauden päästä New Yorkiin kahdeksi viikoksi. Tai siis viikoksi Virginiaan ja viikoksi New Yorkiin. Ja olen nyt listaillut asioita, mitä pakata mukaan, mitä me ostetaan sieltä ja mitä tarvittaan matka-apteekkiin.

Jutelttiin ystäväni kanssa, joka asuu New Yorkissa ja hän kertoi siellä olevan nyt 25 astetta lämmintä. Olen vähän käynyt katselemassa kesävaatteita niin Idalle kuin itsellenikin (tein inventaariota viime viikolla ja huomasin, etten mahtunut muutamaan kesävaatteisiin leventyneen lantion takia; siis raskauden aikaista). Ajattelin ostaa lähempänä matkaa pienen perussetin ja ostaa sieltä sitten paremmin vaatteita, siellä saa halvemmalla kuin täältä Suomesta ja paremmalla laadulla. Olen myös käynyt katsomassa matkasänkyä ja tehnyt pari tarjousta huutonetistä, mutta hävinnyt ne. Mietin pitkään ostaako matkasänkyä vai ei ja päädyin siihen, että ostetaan. Alkuun mies meinasi, ettei tarvita; nukutetaan Ida meidän sänkyyn. Itse en haluaisi nukuttaa meidän sänkyyn, kun hän voi sieltä tippua (kerran jo meidän sängystä tippunut, kun oppi ryömimään) ja on jo oppinut nukkumaan omassa sängyssään ja olisi tosi kiva matkan jälkeen opettaa uudestaan tuota. Äitini kanssa juteltiin, niin meinattiin, että nukutettaisiin hänet ensin lattialle peittojen päälle ja sitten nostettaisiin sänkyymme nukkumaan, kun mekin mentäisiin nukkumaan. Voisi se toimia, mutta siltikin olen matkasängyn kannalla ja käyn ostamassa sen ensi tai seuraavalla viikolla; sanokoon mies mitä sanoo.

Tiedän, että pitkät postaukset ilman kuvia on tylsä lukea, mutta nyt ei ole tähän sopivaa kuvaa.

Viime viikolla tein kunnon inventaarion ja kierrätykseen päätyi paljon tavaraa. Pitäisi vielä alkaa näpytellä huutonettiin vaatteita ja sun muuta.

Muisto painajaisesta

Neljä vuotta sitten pääsin eroon helvetistä ja nukuin ensimmäistä kertaa moneen kuukauteen ilman pelkoa yöstä, huomisesta ja tulevasta. Ovessa oli ketjulukko ja ovisilmä, näkisin ovesta jos joku kolkuttaisi. Ulko-ovessa oli ovikoodi, hän ei sitä tietäisi eikä siten kovin helposti pääsisi sisälle; ellei joku naapureista päästäisi.

Hänestä nyt puhuessani tarkoitan ex-kihlattuani, jota vieläkin pelkään.

Tapasimme kuusi vuotta sitten Lappeenrannan yössä. Treffailimme ja aloimme seurustella. Suhde katkesi kuukaudeksi, kun muutin Turkuun viimeistelemään opintojani ja hänen mielestä kaukosuhde ei ollut kannattavaa. Olisinpa tiennyt paremmin. Hän ei halunnut päästää minusta irti, kun ei saanut ketään muuta.

Asuin Turussa ja tapasimme viikonloppuisin, kun hän tuli luokseni tai minä kävin siellä. Vuodenvaihteessa menimme kihloihin ja reissasimme New Yorkiin. Reissun jälkeen minä aloitin työharjoittelun Helsingissä ja jäin kahden asunnon loukkuun, oli soluasunto Helsingissä ja vuokrayksiö Turussa opintojen takia.

Viisi vuotta sitten toukokuussa ostimme yhdessä asunnon Espoosta, jota remontoimme. Tai siis minä. Minä revin tapetit irti seinistä, kittasin, hioin ja maalasin seinät, teetin keittiöremontin ja uudistin vaatekaapit sekä isäni auttoi seinän purkamisessa. Hän muutti asuntoon vähän myöhemmin opintojensa takia, joten varsinaista yhdessäelämistä alkoi elokuussa. Kuukauden hän jaksoi vielä esittää rooliaan, mutta sen jälkeen aukesi helvetti.

Aamusta iltaan sain kuulla olevani lehmä, idiootti, tyhmä, huora, ruma jne. Jonkin aikaan ajattelin, että opintostressi voisi vaikuttaa niin, että käyttäytyy noin. Sen jälkeen alkoi kyttääminen. Hän tarkisti viestit ja soitot puhelimestani, tuli työpaikalle tarkistamaan, että teen töitä, luki sähköpostit ja kirjeet mitä sain etanapostitse. Henkinen väkivalta jatkui edelleen ja siihen päälle vielä kyttääminen. Hän oli varma, että olin pettänyt häntä ja yritti saada minut myöntämään syyllisyyteni. En myöntänyt, olinhan syytön hänen syytöksiinsä. Hänestä tuli sairaalloisen mustasukkainen, en saanut käydä salilla ilman häntä, en saanut harrastaa mitään, en saanut tavata ystäviä tai kavereita ja lopulta en saanut tavata perhettäni.

Lopulta hän myönsi, että hänellä on skitsofrenia. Hän kuulee ääniä, taas. Oli lopettanut lääkityksensä ilman lääkärin suostumusta omintein ja äänet olivat tulleet ja lääkkeet eivät tehonnetkaan enää.

Teille, jotka ette tiedä, skitsofreniaa sairastava ihminen kuulee ja näkee harhoja, jotka ovat hänelle todellisia. Hän kokee ne telepatiana; äänen tuottajana voi olla joku tuttu menneisyydestä tai joku tuntematon, jonka kanssa hän kokee syvän yhteyden. Ja jos äänet käskevät tekemään jotain, niin hän myös tekee.

En uskaltanut kertoa tilanteesta kenellekään, en halunnut vaivata perhettä ongelmillani ja aiheuttaa huolta ystävilleni. Olisi vain pitänyt, niin olisin saanut rohkeutta lähteä aiemmin.

Tärkeintä oli kuitenkin saada hänelle hoitoa. Yritin saada hänet osastolle toipumaan, mutta lääkärit sanoivat, että pitää kuukauden olla vahvasti noita oireita ennenkuin ottavat osastolle, kun voihan olla että meneekin ohi. Just joo.

Lopulta sain hänet suljetulle osastolle toipumaan, jolloin minä etsiskelin asuntoa itselleni ja mietin mitä teen asunnon suhteen, ostanko hänet ulos vai myynkö osuuteni. Mutta se aika oli lyhyt. Hän tuli takaisin ja jouduin taas olla pelon ilmapiirissä. Tässä vaiheessa perheeni jo tiesi, äiti kuuli puheesta puhelimessa, että jotain oli vialla. Henkinen väkivalta jatkui, hän sai uutta lääkitystä; mutta menisi aikansa ennenkuin ne tehoaisivat. Hän eli omassa hurmiossaan, jutteli äänensä kanssa ja nauroi mielipuolisesti äänen kuville ja jutuille, teki mitä äänet sanoi ja uskoi mitä äänet hänelle sanoivat (kuten se, että olisin pettänyt häntä; tapailen jotakuta; vanhempani haluavat hänestä eroon; ystäväni ei pitänyt hänestä; kaikenlaista). 

Sitten tapahtui se ratkaisevin käänne; istuttiin iltaa sohvalla ja katsottiin jotain telkkarista, kunnes yhtäkkiä hän tarttuu kurkusta kiinni ja kuristaa. "Nyt minä tapan sut ja lyön hampaat kurkkuun". En saanut henkeä enkä päässyt irti hänen otteesta. Näin jo elämäni vilahtavan silmistäni. Kunnes rakas koirani tuli väliin niin, että pääsin irti hänen otteesta ja siinä samalla otin laukkuni ja juoksin ulos pakoon. MEnin yhden kaverin luokse yöksi, aamulla pitäisi mennä töihin. Aamulla äiti soitti ja varmisti että olen hengissä. Niinkuin oli jo jonkin aikaa tehnyt, kun ei enää uskaltanut soittaa minulle silloin, kun olisin kotona, ettei hän vaan tee jotain minulle. Kerroin tilanteesta enkä uskaltanut mennä kotiin.

Pakko oli kuitenkin mennä, kun koirat oli siellä ja pelkäsin niidenkin puolesta. Lopulta hänen vanhempansa uskoivat, että heidän poikansa on sairas, todella sairas, joten hän meni Kuopioon porukoille pariksi viikoksi ja minä sain olla kotona sen ajan. Löysin myös asunnon sopivasti ja siihen pääsin muuttamaan parin viikon kuluessa, joten illat kuluivat pakkailessa ja riidellessä puhelimitse hänen kanssa. Päätin myydän osuuteni asunnosta hänelle ja hän ei suostunut maksamaan sitä hintaa, minkä itse olin maksanut. Papereissa kuitenkin luki, että omistin enemmistön ja olin myös maksanut enemmistön asunnosta ja teettänyt remontinkin, joten lopulta hän suostui maksamaan sen, mitä minä olin maksanut; pakko oli tyytyä tähän vaikka menin kovin tappiolle.

Lopulta pääsin muuttamaan ja hengähdin. Vapauduin pelosta. Aloin tavata taas kavereitani ja harrastaa.

Pitkään aikaan hän soitteli minulle ja uhkaili. Oli varma, että palaisin takaisin. Hän antaisi minulle anteeksi, että halusin lopettaa suhteemme. Minun tulisi olla hänelle kiitollinen, että hän ottaisi minut takaisi, kun tulisin; sillä kukaan muu ei minua haluaisi, olinhan niin ruma, kamala. läski jne. Sanoin, etten enää tule takaisin. Meidän suhde oli lopullisesti ohi. En halunnut sellaista suhdetta mitä se oli, väkivalta ei kuulu mihinkään suhteeseen; ei edes henkinen väkivalta.

Todella pitkään hän soitteli ja uhkaili ja haukkui. Useimmiten jätin vastaamatta, sillä en halunnut kuulla sitä huutoa ja solvausta. Koitti lokakuu, kun taas soitti ja uhkaili; viimeistä kertaa. "Mä tulen isäni kanssa sun työpaikalle ja hakataan sut hengiltä"
Minä siihen "siitä vaan, poliisit ovat täällä odottamassa".

Meni aikansa ennenkuin halusin tavata miehiä tai olla niiden kanssa tekemisissä. Säpsähdin, jos mies tuli liian lähelle, etenkin kaulan lähelle käsien kanssa. En usko, että kokonaan toipuisin, tai unohtaisin. Menneisyys jättää jälkensä ja se on tehnyt minusta sellaisen kuin nykyään olen. En tiedä toivunko koskaan niistä arvista, joita hänen sanansa tekivät. Mutta tiedän, että mieheni on niitä hyviä miehiä, joita on harvakseltaan tässä maailmassa; vaikka meillä on omat kriisimme toisinaan.

Minulla on ollut tapana muistaa/juhlistaa pienesti tätä vuosipäivää, kun sain nukkua pelkäämättä koko yön. Tänä vuonna herkuttelin mansikoilla.

Pääsiäistä ja sun muuta

Pääsiäinen vietettiin kotosalla, miehen ollessa töissä ja mummun reissaamassa siskoni luona Hollannissa. Käytiin lenkillä, leikittiin, ja tehtiin kotihommia. Perusarkea, ei tuo pääsiäinen muuten erottunut päivistä kuin sunnuntaina, jolloin veljeni tuli tyttöjensä (kummityttöjeni) kanssa käymään täällä ja mentiin korkeasaareen katselemaan eläimiä.

Nyt oli aika hyvä aika käydä siellä, kun kissaeläimiäkin näki kunnolla, eikä vain hännäntöpsöjä niinkuin aiemmin kesäreissuilla.

Itsellä on ollut kurkku kipeänä pari viikkoa ja nyt alkaa helpottaa ja pari päivää on ollut ilman kipua. Mutta nyt Ida on tulossa kipeäksi. Viime yönä heräsi puolen tunnin välein ja aamulla huomasin, että hänellä on nuha ja lämpöäkin tuntui olevan reippaamin kuin normaalisti. Korvakuumemittaria en löytänyt, enkä muista mihin olen sen lykännyt, eikä perinteisestä mittaristakaan ollut apua, kun Ida ei malta olla paikoillaan hetkeäkään. Tuskin mitään kuumetta ole ollut, kun vauhti oli kuitenkin sama kuin ennenkin, paikasta toiseen kontataan ja kävellään tukea vasten ja seisomaan noustaan tukea vasten, jos vähän on paikallaan. Jätin kuitenkin väliin päivän suunnitelman; tänään olisi ollut läheisessä avoimessa päiväkodissa hiekkamaalausta. Sen verran kuitenkin piti mennä ulkoilemaan, että mentiin selloon (lähin) apteekkiin ostamaan suolavesitippoja ja nenäfriida, pikkuniistäjästä ei ole mihinkään tähän tautiin. Ennen nukkumaan menoa Ida sai hengittää vähän höyryjä ja nenä puhdistettiin. Pinnasängyn pää päätyä nostin vähän kirjojen avulla. Leikkasin jopa sipulia harsoon pinniksen lähelle, mutta siitä tuli kamala haju eikä Idakaan siitä tykänyt, kun heräsi ja huusi niin kauan, kunnes vein sipulin pois.

Toinen asia on imetys, tai sen puute. Kuukauden ajan Ida ei ole huolinut ollenkaan toista rintaa ja nyt parin päivään ei ole huolinut kumpiakaan. Voi olla, että nuo tuloillaan olevat hampaat kiusaavat ja nyt vielä tämä nuhakin, mutta toivottavasti ei imetys jää tähän. Se kuitenkin oli meidän kahden juttu, meidän oma tuokio. Symbioosi.